”Jos ei yhtään pelota, et tee oikeita asioita!”

Katson sosiaalisesta mediasta videota, jossa joku rohkea seikkailija kiipeää pelkkien vaijeritikkaiden varassa matalamman vuoren huipulta korkeampaa vuorta kohti, jalkojen alla satoja metrejä ”ei mitään”. Ei turvaverkkoa, vain metalliset vaijeritikkaat matkan taittamiseksi. Mutta päättäväisesti kulkija etenee, tyynen rauhallisesti. Vaikka varmasti jännittää, ehkä vähän pelottaakin?

Omat jalkani tutisevat jo pelkästä katsomisesta. Pelkään valtavasti maantieteellisesti korkeita paikkoja, ja jo kuudennen kerroksen parvekkeella seisominen voi saada jalat veteläksi ja sykkeen taivaisiin.

Ajatusvirta sai minut kuitenkin miettimään asiaa myös toiselta kannalta. Voinko pelätä korkeita paikkoja myös työelämässä, päättäjänpaikkoja? Mielessäni käy pohdinta, olisiko turvallisempaa olla se suorittava taho, jonka toimille aina löytyisi lopullinen vastuunkantaja jostain hierarkisesti korkeammalta. Vaihtaessani pieneen, mutta pelottavankin tehokkaaseen MK-porukkaan se, että olen oma pomoni, ollut iso oppi ja vähän välillä vieläkin jännittää. Haen vahvistusta ”Onko tämä MK-näköistä tekemistä, onko OK, että etenen asian kanssa näin”, jne. Olen uudella maaperällä, paljon itsenäisempien ratkaisuiden äärellä, ja se on pelottavaa, mutta myös valtavan antoisaa. Ja ympärillä mitä kannustavin työyhteisö.

Itse olen ottanut haasteeksi, että vaikka kuinka jännittää ja pelottaa, lähden korkeisiin paikkoihin. Otan sen ensimmäisen askeleen. Antaudun pelolle, mutta myös ylitän itseni joka kerta. Fyysisesti kun haasteita ei tarvitse kaukaa etsiä; tähän riittää jo Helsingin Clarion-hotellin 16. kerrokseen nouseva lasihissi. Työn puolesta uudessa roolissakin selätän päivittäin pelkoni ja alan luottamaan paremmin omaan ajatukseeni, yksi asia kerrallaan.

Tällä hetkellä MarkkinointiKollektiivissa olemme tekemässä jotain mikä pelottaa ja innostaa meitä kaikkia. Land of Marketing on jotain ihan uutta markkinointialalla. Olemme tuottajaporukalla kaikki samalla viivalla, kukaan ei toistaan korkeammalla, samojen vaijeritikkaiden alkupäässä, ehkä jo ensimmäisillä askelmilla kuitenkin. Tuuli vähän heiluttaa tikkaita, ”Ajattelitteko onnistua?” ”Aika kunnianhimoista!”, mutta se tekee matkasta vielä antoisamman. Näytetään, että tämä onnistuu.

Matkaamme yhdessä vastuuta kantaen; kohdataan uuden ja erilaisen pelko, ja valjastetaan matka rohkeudella. Turvavaljaat kiinni toisissamme ja yhteisöltä jo nyt saadun arvokkaan palautteen avulla myös maan kamaralla. Katse kuitenkin sopivasti korkeamman vuoren huipulla!

,

Comments are closed.