Tapa vanhempasi

Otsikko shokeeraa. Se aiheuttaa ravistuksen, joka liikkuttaa sinut pelon kautta vihaan. Tuo viha on sinä itse, sillä petit itsesi. Et kyennyt puolustautumaan. Nilkkaasi tarrannut matelija oli nopeampi ja voimakkaampi. Terävät kynnet tarrautuvat syvälle ja kiskovat sinut pyristelyistäsi huolimatta syvälle sameaan veteen.

Näen toisinaan unia, joissa minua jahdataan. Jahtaaja ottaa toisinaan kissapedon muodon, jonka kynnet juuri ja juuri vältän. Toisinaan perässäni liikkuu varjo. Varjolla on silmät, jotka pistävät kylmäävän piikin lävitseni. Huudan, mutta ääntä ei lähde. Normaalisti lihaksia pullistelevat käteni ovat keitettyä spagettia ja voimani ehtyvät. Huudan, mutta ääntä ei lähde. Tunnen lämpimän kosketuksen.

”Huusit unissasi.”

Huokaisen. Tärinä jatkuu vielä hetken ja nukahdan.

Meillä on monia pelkoja. Ne ottavat monia muotoja, mutta niille yhteistä on tuo ravisteleva tunne. Tunne voi olla äkillinen, sekunnin murto-osan kestävä. Tai se voi kestää päiviä. Viikkoja. Vuosia.

Unet loppuivat kun lopetin vastustelun. Antauduin pedon kynsille ja katsoin tuota ylläni leijuvaa varjoa silmiin. Pistävä katse suli ja ylleni laskeutui lämpö ja varmuus. Antauduin pelolle. Kuolin. Synnyin uudestaan ja olen vahvempi. Versio kaksi. ”Extra large.” Magnum Opus. Ehkei sentään. Aina on tilaa kasvaa. Aina on syytä pelätä.

Isäni sanoi usein: ”Parempi pelko perseessä.” Ymmärrän nyt, mitä hän tarkoitti. Varovaisuuden periaate. Perstuntumaa parhaimmillaan. Pelko on aistimme. Se on kyky suhtautua asioihin kokeilevan varovaisesti. Kun jokin on meille uutta ja vierasta. Emme tiedä mitä se on. Pelkäämme. Mutta olemme uteliaita. Varovaisia. Pääsemme hieman lähemmäs, melkein kosketusetäisyydelle. Uskaltaudumme lähemmäs. Astumme sisään johonkin muuhun maahan. Täysin tuntemattomaan.

Jännittävää.

Pelko ravistelee. Se voi olla äkkijarrutus tai se voi kestää niin pitkään, että ehtii kasvattaa parran tai lapsen. Siksi tapoin vanhempani. Jälleen tuo lausahdus säikäyttää. Tai tässä vaiheessa se voi jopa ärsyttää sinua. Todennäköisesti jälkimmäistä. Meillä on nyt mahdollisuus itkeä kyyneleemme eetteriin tuhansien pyyhittäväksi.

Asuin ensimmäiset kaksikymmentä vuotta Espoon kauneimmassa lähiössä. Kivenlahdessa. Olen myös asunut Helsingissä, Lappeenrannassa sekä San Franciscossa. En koe olevani Espoolainen, Helsinkiläinen enkä edes Lappeenrantalainen, vaikka sydäntäni sinne jätinkin. Vietimme perheeni kanssa lapsuuteni jokaisen kesän mökillämme Ristiinassa. Se oli kotini. Sinne kasvatin juureni ja opin uimaan ja elämään. Vanhempani erosivat, asunnot ja kaupungit vaihtuivat. Mökki pysyi. Kunnes se myytiin. Tuntui, kuin matto olisi vedetty jalkojeni alta. Tunsin oloni yksinäiseksi, eksyneeksi, petetyksi. Menetin luottamukseni kaikkiin. Sitten itseeni.

Tapoin vanhempani.

Mökki. Tuo paikka, jossa kasvoimme yhdessä. Koko perheeni, vanhempani ja siskoni. Sitä ei enää ollut. Mielessäni hirret paloivat ja paikalla kasvaneet koivut kaskettiin. Maa paloi ja kuoli. Mutta tilalla kasvaa nyt jotain uutta, jonka minä itse päätän.

Pelkäsin vuosia ja pelko kasvoi. Pelon kohtaaminen muuttui aina vaikeammaksi. Se seurasi – jahtasi – minua unissani. Se vaikutti siihen, miten kohtasin läheisimpäni ja ennen kaikkea itseni. Pelko on nyt poissa eikä minua enää jahtaa kukaan. Siirryn saalistajan rooliin. Olen itseni ohjaksissa. Pelko ei määrää minua vaan se on minulle pohjantähti. Pelko on polku, jolle suunnistan ja tunne jota seuraan.

Milloin sinua pelottaa? Mitkä asiat saavat sinut kääntymään kannoillasi? Mitkä asiat pitävät sinua hereillä öisin? Mikä asia estää sinua olemasta paras sinä, silloin kun sitä tarvitaan?

Mitä teet kun kohtaat pelkosi?

Ville


 

Kirjoittaja pelkää työkseen, mutta nukkuu yönsä hyvin.

 

 

,

Comments are closed.