Minun burnoutini.

Tämä kirjoitus ei käsittele ilmiötä tai oppia markkinoinnista. Tämä kirjoitus saa paikkansa markkinoijien kanavassa, sillä useat alallamme painivat jaksamisen haasteiden kanssa. Monella meillä on ollut sairaslomaa, tai juuri olemme sairaslomalla, koska me menetimme toimintakykymme.

Tämä kirjoitus ei ole lääketieteellinen. Tämä on puhtaasti minun kokemukseni ja kädenojennus kaikille niille, jotka juuri nyt kaipaavat vertaistukea.

 


Ensin sitä ei tajunnut

Odotin lomaa.

Odotin sitä niin palavasti. Olin niin väsynyt, että sänky tuntui voimakkaalta magneetilta, joka ei päästä otteestaan. En tiedä miten sain päivät käyntiin. Pinnani oli jatkuvasti kireällä. Ärtymyksestäni saivat tuntumaa kotijoukot, muiden edessä jaksoin onnellisuusmaskin turvin kai esittää, että homma oli hoidossa.

Unohtelin asioita. Lauseet jäivät kesken normaaliakin enemmän. Itkeskelin, vaikka kuukautiskierron hormonitoiminnan herkät päivät eivät olleet lähelläkään. Tai oikeastaan tuntui, kuin ne olisivat jatkuvasti päälläni pirun sitkeän matalapaineen lailla.

Asioiden hoitamisessa kesti. Ryhdyin varmistelemaan asioita, jotka olen osannut hoitaa vuosia soljuvasti. Itsevarmuuteni oli lähtenyt livohkaan ja päätöksien tekeminen tuntui mahdottomalta. Nukahdin jokaisen päivän jälkeen väsyneenä, vain heräilläkseni yöllä useita kertoja, ja pyöriäkseni sängyssä uupuneena ilman tietoakaan unen tulosta. Mielessä pyörivät kummalliset aiheet ja arjen tilanteista syntyvät epämääräiset ahdistukset.

Jännitin tapaamisia. Jännitin puheluita. En jaksanut innostua mistään. Silmän takana oli särkyä ja pää oli jatkuvasti kipeä.

Maailmanlopun tuntu

Palasin kahden viikon joululoman jälkeen töihin. En muista työpaikalle siirtymisestä mitään, mutta siellä minä istuin ensimmäisen työpäivän aamuna työmaaruokalassa, puurolautanen edessäni, ja katselin työkalenteriani. Seuraavalla viikolla oli kahden päivän putki, jossa minulla ei ollut yhtään tapaamisia sovittuina. Pitäisin silloin sairasloman, jotta voisin nukkua. Sovin itseni kanssa, että sinne saakka jaksaisin. Olin levännyt juuri kaksi viikkoa, toki väsännyt joulua ja juhlinut sitä, mutta muutoin tyhjentänyt sovitut menot kavereiden kanssa ja vain ollut. Jokaisena aamuna yön jäljiltä tuntui, että aivan kuin en olisi nukkunut laisinkaan. Lepäsin mutta lepo ei imeytynyt minuun.

Olin lopun uupunut enkä saanut itseäni siirtymään puuron ääreltä työpisteelle. Kun kollegani liittyi aamupalaseuraani ja toivotti minut tervetulleeksi takaisin töihin loman jälkeen, romahdin siihen paikkaan.

Tämän hetken muistan: muistan kuinka kyyneleet sumentavat näkökentän, mutta näen edessäni huolestuneen ilmeen siitä huolimatta. Kuinka minulle sanotaan suoraan, että nyt riittää ja kehotetaan menemään heti työterveyteen. En kuitenkaan voinut mennä. En vielä. Kollegani teki diilin kanssani: sain vuorokauden aikaa miettiä tilannettani. Hän halusi minulta seuraavana aamuna raportin voinnistani. Hän sanoi vielä, että ei tule tyytymään minun kahteen ensimmäiseen vastaukseeni ”miten voit” kysymyksen kanssa, vaan kysyy saman asian niin monta kertaa uudestaan, kunnes kerron hänelle totuuden.

Kun ajoin sinä päivänä töistä kotiin itkin autossa Länsiväylällä. Koska olin niin väsynyt. Koska pelotti. Koska tiesin mitä minun tulisi tehdä, mutten halunnut. Koska keksin sata ja kolme tekosyytä sille, miksi minun tulisi vain vielä jaksaa ja siirtää väistämätöntä. Palavereita. Raportteja. Projekteja. Ne tuntuivat niin tärkeiltä, minua tarvittiin niissä. Kuitenkin kun saavuin punaisin silmin kotiin, ja sain siivousapua mielessäni kummittelevista maailmanlopun monstereista, tein suunnitelman mielessäni seuraavaksi aamuksi.

Lähetin kollegalleni viestin, jonka sisältö jotakuinkin oli ”vahdi, että menen huomenna työterveyteen. Olet oikeassa, en ole kunnossa.”

Sitten vajosin

Seuraavana aamuna soitin työterveyteen ja sain ajan samalle aamupäivälle. Pakenin puhelinkoppiin keskelle avokonttoria, ja soitin esihenkilölleni. Kerroin, että olen menossa lääkärin puheille. En ole todellakaan kunnossa ja minulla on etiäinen, että olen jäämässä sairaslomalle. Kun esihenkilöni tuli hetkeä myöhemmin toimistolle, sain lämpimän halauksen ja heti sanat silmiin katsoen: ”Marica sinussa ei ole mitään vikaa.” Se tuntui luissa ja ytimissä saakka.

Ja taas itketti.

Sain sairaslomaa. Ensin pienemmissä pätkissä. Sitten pidemmän jakson. Mielialaani ja vointiani seurattiin lääkärikäynneillä, joita oli muutaman viikon välein. Niillä huomattiin, että aloin jonkun ajan jälkeen sairaslomalla oltuani kääntyä masentuneisuuteen, ja kun tätä jatkui, sain mieleni liukumäen luisua pysäyttämään avuksi lääkityksen.

Ja kuinka löysin taas itseni

Aluksi häpesin.

Sitä, etten ollut osannut pitää huolta itsestäni. Sitä, etten ollut huomannut merkkejä ajoissa. Sitten mietin mitä kaikki muut minusta nyt ajattelevat. Kehtaanko mennä takaisin töihin kollegoiden ja asiakkaiden eteen? Viallisena. Semmoisena, joka ei jaksanut. Sitten olin vihainen työpaikalleni. Sen jälkeen pohdin teenkö kaiken väärin, olenko aina tehnyt kaiken väärin? Olenko ollut hölmö, kun olen tehnyt nelipäiväistä työviikkoa, hoitanut tunnollisesti hommat, sykkinyt asiat kasaan työajan puitteissa enkä ole tehnyt kuin muutaman kompromissin siitä, etten tee iltaisin töitä? Menikö ajatukseni vikaan, kun halusin vielä perheen ja työn päälle pitää kiinni omasta harrastuksesta? Siinäkö se raja meni, kun koin että nautin työstäni ja otin hetket sen parissa intohimoisesti? Vai oliko se kuitenkin se joulukeräys vähävaraiselle perheelle, jota ennen pyhiä pykäsin kasaan? Sekö olisi pitänyt jättää tekemättä.

Synkät mietteet piti käydä läpi ja asia kerrallaan nostaa tarkasteluun, jotta päädyin itse siihen, että en osaa sanoa miksi tässä kävi näin. Yksittäistä syytä siihen ei ole. Taakkaa ja jaksamisen narinaa oli kertynyt pitkältä ajalta, huomaamattani. Keho tottuu, mieli venyy. Lopulta ylikierroksia, omaa venymistä ja väsymystä ei edes huomannut. Kunnes sitten ei enää jaksanutkaan mitään.

En muista sairaslomasta todellakaan kaikkea. Aluksi meni tovi, että sain pysähdyttyä. Sitten lamaannuin ja haahuilin päivätolkulla samoissa nuhraantuneissa vaatteissa ja turvallisissa polvipusseissa. Sohva imaisi, mutten jaksanut katsoa sarjoja. Leffat olivat liian pitkiä ja nukahdin. Onneksi oli herätyskello palauttamassa ajantajun siihen, että muksu piti hakea tarhasta.

Jossain vaiheessa vain tajusin, että sain laskun kerrallaan maksettua ja verkkopankin avaus ei ollutkaan puolta päivää vievä toimi. Löysin itseni lukemasta kirjoja, mutta välttelin oikean maailmaan uutisia. Ilahduin kun kaveri oli yhteydessä. Oli ihana saada viestejä tiimikavereilta, joissa ei kyselty mitään, vaan joissa vaan kerrottiin, että olin heidän mielessään ja kukka emojeita perässä. Sovin varovasti lounastreffit seuraavalle päivälle, mutta varoitin, että saatan perua ne vielä jos alkaa ahdistamaan. Kävin metsässä ja rannalla koirien kanssa, ja tunsin itseni todella pieneksi.

Sitten sovin toiset lounastreffit enkä enää jännittänyt niitä. Ajatukset alkoivat laajentua vain yhdestä päivästä selviytymisestä jo useamman päivän hahmottamiseen. Työhön paluukin tuli mieleen. Kokkailin kotona ja pidensin lenkkejä koirien kanssa. Soittelin ihmisille. Pimeä luola, johon koin päätyneeni, alkoi vähä vähältä kutistua ja huomasin ihan fyysisiä muutoksia. Näin paremmin. Olin pirteä. Innostuin ja syke nousi ilosta. Aloin taas tunnistaa itseäni. Piirteitä, jotka olivat olleet piilossa, alkoi nousta yksi kerrallaan esiin.

8 viikkoa myöhemmin

Oli pelottavaa palata töihin.

Hyökkäisikö se paha olo takaisin kimppuuni parkkihallissa? Alkaisiko hississä ahdistaa? Montako viestiä olisi odottamassa ja  olisinko näännyksissä lounaaseen mennessä? Vai selviäisinkö iltapäivän kahviin asti?

Olin ensimmäiset päivät töissä aivan vereslihalla. Hieman säikky ja etäinen. Koin olevani valmis palaamaan arkeen, mutta tiedostin, että olin silti vielä toipilas. Päädyin vaihtamaan työpaikkaa jonkun ajan jälkeen siitä, kun olin palannut sairaslomalta takaisin töihin. Minulta on kysytty johtuiko työpaikan vaihdos loppuun palamisestani entisessä paikassa. Vastaus on ei. Ja vastaus on kyllä. Vastaus on myös etten tiedä. Omalla kohdallani syyt työpaikan vaihtoon olivat monisyisempiä, kuin pelkästään burnoutin tilille laittaminen. Mutta sairaslomalla oli myös aikaa ajatella ja haastoin oman arkeni, alistin sen mietteille omista arvoistani. Ja huomasin seikkailun uudesta alkavan kutkuttaa.

Mitä tekisin toisin

Tämä osio nyt on täyttä jossittelua, sillä juuri nyt koen olevani siitä onnellisessa asemassa, että koen voivani hyvin. Kuuntelen kyllä aikaisempaa enemmän kehoani, ja välillä jopa ylianalysoin olotilojani. Opettelen tutustumaan ja hyväksymään jaksamiseni rajoja.

Olen saanut kirkastettua mieleeni omat arvoni ja rakennan elämääni niille. Olen saanut konkreettisia muistutuksia siitä, että lähelläni on ihmisiä, jotka ottavat kiinni eivätkä hylkää kun tipun. Maailmanloppua ei tullut. Projektit olivat yhtä lukuun ottamatta edenneet (ja se yksi ei ollut tärkeä juttu) ja palaverit oli pidetty loistokkain tuloksin myös ilman minua. Kukaan ei työpaikalla ollut vihainen kun palasin, vaan kaikki olivat todella rohkaisevia ja ihania. Päätin puhua ääneen ja pää pystyssä kokemastani – löysin vertaistukea ja sain kannustusta, ettei asian vuoksi tarvitse hyssytellä. Siksi haluan tässä isommalla forumilla elää kuten opetan: lasketaan onnellisuusmaskit. Uskalletaan olla kokonaan omia itsejämme myös asiantuntijoina ja kilpailijoina, kovina busineksen tekijöinä ja liekehtivinä ideanikkareina. Puhutaan tunneasioista myös työpaikalla ja lopetetaan salailut. Ollaan hereillä lähipiirin voinnista. Voimme kukin tuuppia apua tarvitsevaa oikeaan suuntaan – olen siitä avunsaajasta hyvä esimerkki. Ja hei, mikä ei tapa se, vahvistaa. Näinhän se oli.

Näistä koin itse saavani tukea:

 

Marica

 


 

Kirjoittaja opettelee jaksamisen rajoja ja ajatusta, että hän kelpaa, vaikka sanoo asioihin ei, ja tekee hommansa myös hyvällä tavalla rennommin. Hän on luvannut itselleen kuunnella kehoaan tarkemmin ja ottaa uupumuksen merkit tosissaan. Tässä kaikessa häntä saa auttaa – opetellaan yhdessä – eikä piilotella asioita.

, ,

Comments are closed.